Välinehistoriaa

Aloitin musiikilliset seikkailuni 11-vuotiaana tarttuessani kontrabasson mehevään kaulaan alkaen hinkata kuuluville puoli-ja kokonuotteja koulun ja kansasnopiston eri yhtyeissä. Yy kaa koo nee, kaa kaa koo nee...Pian se kuitenkin sai rinnalleen myös bassokitaran. Jossain vaiheessa vetelin pasuunaakin puhallinorkesterissa.

Ensimmäisen kitarani, Landola-merkkisen, sain ollessani neljäntoista. Samoihin aikoihin ostin myös omat bassokamat, muistaakaseni Columbus-merkkisen japanilaisen sähköbasson ja myöhemmin eräs rumpali myi tietämättömälle Marshall-merkkisen 50:n watin Lead-kitaravahvistimen 100 w:n bassovahvistimena. Ironisesti kylläkin käytän nyt yhtenä kitaravahvisimena samanmerkkistä 100w:n Superbass-mallia. (Toivoisin vaan, etten olisi aikoinaan myynyt sitä viiskytwattista, se kun oli kultalogoinen kuuskytluvun vempain, jotka ovat nykyisin arvossaan...) Sen sijaan tallella on Philips-höyryradio, joka ensin vei minut bluesin ihmeelliseen maailmaan, ohjelmasarjan muodossa, joka oli nimeltään "Bluesin tarina", tai jotain sinne päin. Joku on tykännyt, että tuo putkiradio on paras vahvistimeni. On tullut käytettyä sitä yhdessä Marshallin JTM 30-combon kanssa. Aiemmin kulkijapoikana käytin mm. Peaveyn transistorivahvistimia tai eri directboxeja.

Joskus seitsemänkymmentä luvulla kävi paikkakunnallamme ja kotonammekin amerikkalainen laulajakitaristi nimeltään Ken Hopkins ja häneltä kopsasin idean kaksitoistakielisen kitaran käyttämisestä kahdeksankielisenä ja ensimmäiset Euroopan matkani tein tuolla tavoin viritetyn Arian kanssa. Kun tuo kaksitoistakielinen kulki vielä kovassa laukussa, pian aloin kaivata jotain kevyempää matkakumppania. Sellaisen löysinkin tukholmalaisesta kitarapajasta; pieni Gibson 30-luvulta, tai voi olla merkkiä Kalamazookin, sillä päässään lukee "Gloria", jonka näyttelijätär Gloria Swansoniin rakastunut kitaranostaja sinne oli halunnut laitettavan... (Mielestäni vallan mainio nimi kitaralle, joka sanoo:"Gloria al Señor!") Uusin akustinen kitarani on ristitty sitten samalla nimellä.

80-luvulla oli jonkun aikaa muodissa "päättömät ja hännättömät" kitaramallit ja koska pienuus ja keveys ovat aina reissumiehelle mieleen, tein myös itse (yhdessä yhen puuseppä Pasin kanssa) sellaisen pikkukitaran, sahaamalla jostain halvasta sähkiksestä nupin poikki ja siirtämällä virityskoneiston toiseen päähän, tallan toiselle puolelle. Uusi body tehtiin koivulankusta. Se olikin kätevä työväline, kun sopi rautatieasemilla säilytysboxiin, sellaisen pienempään ja halvenpaankin. Sitten aloin ihastua stratocastersaundiin ja löysin sellaisen oikeanvärisenä, eli punaisena, Englannista Musical Exchanges- nimisestä liikkeestä, joka oli (ainakin siihen aikaan) Euroopan suurin kitarakauppa. Tosin nimestään huolimatta (suomeksi: "Musiikaalisia Vaihtoja"), eivät tykänneet ottaa vaihdossa omaa hienoa viritelmääni ja niin tein lapun, jossa sanottiin jotain siihen tapaan, että "tämä mainio matkakitara on nyt myynnissä ja vain 45 £:n hintaan". Suunnilleen varttitunnissa sillä olikin ostaja. Strato maksoi kylläkin 310 puntaa, mutta olin myynyt Ovation Celebrity-elektroakustisen Hampurissa, joten vaihdoin ne D-markat brittivaluuttaan ja olin sitten stratmies.

Marshall Superbass 1971

Fender Stratocaster 1989

Legend,StRat -89 ja JTM30

Legend tenorikitarana

© HM Ojala 2002-2007